Niin moni tulee vastaan

Pidin eilen elokuvaillan itseni kanssa ja leffaksi valikoitui aikas uusi pätkä nimeltä How do you know. Juonta se enempää paljastamatta elokuva siis kertoo naisesta, joka ei usko rakkauteen, mutta löytää yllättäen kaksi hyvin erilaista miestä.

Leffa oli viihdyttävä, mutta sai minut toisaalta miettimään itseänikin. Mistä sitä tosiaan tietää, kuka on se oikea? Voiko olla, että oikeaksi osoittautuu lopulta se, joka ei alussa vaikuttanut lainkaan siltä?

Minusta tuntuu, että aika usein elämässä kaikki menee aivan täysin päinvastoin kun olisi luullut. Kaunis paketti ei takaa hyvää lahjaa. Minulle ainakin käy niin uskomattoman usein. Ihmiset, jotka aluksi ärsyttävät, osoittautuvatkin ihan helmiksi, kun taas ne ihanan hurmaavat voivat olla pelkkää showta.

Kaipä tästä elokuvasta voisi oppia sen, ettei aseta itselleen liian varmoja käsityksiä asioista. Miksi taistella vastaan jos jokin tuntuu oikealta. Turha sitä on itsepintaisesti roikkua tekemissään väärissä ratkaisuissa, kun pienellä viilauksella niistä voisi saada muokatuksi oikeat.

Pelimies?

Tiedättekö tunteen, jolloin järki käskee lähteä, mutta sydän jäädä? Minä taidan tietää liiankin hyvin. Ainoa mies, josta olen viime aikoina ollut kiinnostunut, ehkäpä peräti ihastunut, on juuri niitä kavereita, joista pitäisi pikemminkin pysyä erossa.

Tämä herra kiinnostava vastaa ulkoisesti kuvaani unelmamiehestä. Sen lisäksi hän on hyväkäytöksinen, mukava ja hurmaava...ja tottakai tällaisilla ominaisuuksilla myös aika moinen peluri.

Tässä ei kuitenkaan vielä kaikki. Kyseinen herrashenkilö on tottakai tapaillut kaveriani, jolloin kaikki kaveruuden säännöt käskevät noin muutenkin olla koskematta häneen. Siksi hänen seuraansa ajautuminen onnistuu aiheuttamaan minulle morkkiksen kerran toisensa jälkeen ja joudun vieläpä peittelemään tekemisiäni kuin joku pettäjä!

Toisaalta siitä, onkohan tämä mies edes millään vakavammalla tasolla kiinnostunut, ei ole mitään takeita. Pelkään avata sydämeni, sillä pahimmassa tapauksessa käy kauhuskenaarioissa päähäni iskostunut ajatus, jossa menetän sekä miehen, että samalla kertaa myös kaverini, joka ottaa helposti itseensä.

Ehkä minun on toistaiseksi siis annettava asioiden olla, sillä jos mies tekee aloitteen johonkin suuntaan, tuntuisi pienemmältä petokselta kaveriani kohtaan lähteä mukaan kuin jos itse keplottelisin jotain hänen selkänsä takana...

Tällaisten juttujen kanssa meinaa kyllä toisinaan pää hajota! Nyt tarvitaan ohjausta korkeammilta tahoita.

Boys and girls put your hands in the air

Mä en nykyisin käy juurikaan baareissa muuten kuin opiskelijabileissä. Terasseilla ja erinäisissä istumapaikoissa tulee kyllä pyörittyä, mutta tuo varsinainen yökerhoilu on jäänyt vähemmälle. Eilen kuitenkin tein poikkeuksen ja suunnistin urhoollisesti kiskurihinnoista ja hirveästä tungoksesta piittaamatta vähän klubbailemaan.

Vaikka kavereiden kanssa olinkin hauskaa pitämässä, piti ihan projektin vuoksi tsekata illan miestarjonta samalla kertaa. Päädyin jälleen kerran samaan vanhaan johtopäätökseen - baarista miestä ei yksinkertaisesti kannata edes etsiä.

Tälläkin kertaa paikka oli täynnä niitä epätoivoisia, jotka tunkevat tanssilattialla väkisin kiinni ja niitä, joiden mielestä oikea tapa naisen lähestymiseen on läppäisy perseelle. En tiedä teistä muista, mutta minulle tuollainen käytös on ehdoton ei.

Aina saattaisi olla muutama, joka vaikuttaa normaalilta ja mukavalta ihmiseltä, mutta ikävä kyllä musiikki baarissa soi niin kovalla, että keskusteleminen on mahdotonta. Toisaalta sivummalle ei vieraan kanssa uskalla lähteä, sillä jos päästää kaverit näköpiiristä hetkeksikin ei heitä löydä koko iltana ja pahimmassa tapauksessa joutuu hengaamaan uuden idiootiksi paljastuneen tuttavuuden kanssa (epätoivoisesti pelastusta odotellen) pitkiäkin aikoja.

Ylläriylläri ketään potentiaalista ei tällä kertaa siis löytynyt, vaikka tyttöjeillan tarkoituksena ei sellaista ollut etsiäkään. Olen tainnut saada näistä baarimiehistä yliannostuksen jo vuosia sitten. Elle kuittaa tältä erää.

Nörtille sulhanen

Noniin, peli on avattu. Näpyttelin nimittäin itselleni profiilin pariinkin treffipalveluun täällä interwebin ihmeellisessä maailmassa.

Heti profiilin luotuani sain muutaman "mitä neidon iltaan kuuluu?" joltain +40v miekkosilta ja "hey girl wanna have fun?" viestin. Lupaavaa. Olinko oikeassa ja treffipalveluiden jengi todellakin on tällaista?

Tästä masentumatta selailin kuitenkin profiileja ja silmiin osui muutama ihan järkevältäkin vaikuttava nuori mies. Ehkä toivoa ei olekaan vielä menetetty. Nyt tämä tyttö taitaa kirjoittaa muutamat yhteydenotot ja selvittää millaista seuraa nämä palvelut todellisuudessa tarjoavat.

Tämän puitteissa palataan myöhemmin!

Mistä alkaisin?

Kun painoin eilen "julkaise teksti" -painiketta kirjoitettuani tuon ensimmäisen postauksen, minuun iski ahdistus. Nyt se sitten on julkista. Minä todella tunnustan kaipaavani seuraa.

Ei, en ole yksinäinen. Minulla on ihania ystäviä. Mukava perhe. Paljon kavereita ja tuttuja, joiden kanssa viettää aikaa, jos siltä tuntuu. Kuitenkin sitä huomaa toivovansa, että vierellä olisi se joku ihminen, jonka kanssa tätä matkaa kulkea.

Tunnustan olevani välillä itsekin vaikea. Ihastun helposti, mutta kiinnostukseni saattaa lopahtaa aivan yhtäkkiä. Liian innokas, liian passiivinen, liian kiltti, liian itsenäinen... okei, minua ei todellakaan ole helppo miellyttää, mutta toisaalta sitten kun iskee, se yleensä iskee kunnolla.

Tämän koko projektin tarkoituksena on kuitenkin toimia kuten en normaalisti tekisi. Olla tuomitsematta tai kategorisoimatta ketään, vaan antaa mahdollisuus ihmisille juurikin itsenään. Aloittaminen vaan tuntuu jotenkin hankalalta.

En ole eron jälkeen varsinaisesti tapaillut ketään tämän vuoden aikana. Jotain juttuja on toki ollut, mutta vain merkityksettömiä ja ohikiitäviä. Muutamat helmet ovat osoittautuneetkin joksikin aivan muuksi.

En ole ikinä etsinyt poikaystävää tai mitään muutakaan, vaan yleensä vain ajautunut tapailemaan kaikenlaisia tyyppejä. Ikävä kyllä nämä tyypit evät sitten lopulta olekaan olleet lainkaan sitä, mitä olisin toivonut.

Nyt siis ei auta muu kuin laskea verkot vesille, poistua mukavuusalueelta ja katsoa, mitä kokeilu tuo tullessaan!

Projekti alkaa!!

Kesän aikana olen pohtinut asioita ja päätynyt seuraavanlaiseen tulokseen - nyt on lopultakin aika etsiä kunnollinen mies!

Olen 20-vuotias neitonen. Useita treffejä, sätöjä ja yksi vakavampikin suhde on takana, mutta jostakin syystä "sitä oikeaa" ei vain ole näkynyt tiiraili sitten millä kaukoputkella tahansa. En ole onneton sinkkuna, mutta yksinkertaisesti tuntuu siltä, että minun kohdallani nyt on aika toimia.

Kun noin vuosi sitten erosin tuosta jo mainitsemastani suhteesta, olin todella helpottunut. Yhteiselo oli ollut jatkuvaa vuoristorataa ja tunsin tarvitsevani aikaa kasata itseni uudelleen. Nyt olen sen kuitenkin tehnyt ja aion lopultakin astua deittimarkkinoille uutena, entistä vahvempana naisena! Varokaa pojat täältä tullaan ;)

Täten pyhästi lupaan, että heitän suojamuurini nurkkaan, enkä enää odota prinssi uljaani hakevan minua suoraan kotoa. Alkaa vaikuttaa siltä, ettei niin jostain kummallisesta syystä tapahdukaan! No ellei kerran prinssi tule Ellen luo niin ehkäpä Elle kipittelee potentiaalisten prinssien näköpiiriin.

Väkisin ei herra oikean metsästys kuitenkaan onnistu, enkä mitään epätoivoa aio itseeni kylvää, mutta jotakin voin tehdä. Lupaan mennä treffeille, jos kutsutaan, enkä vain keksiä typeriä tekosyitä miksei. Lupaan laajentaa katsettani ja antaa mahdollisuuden sellaisillekin ihmisille, joita en ole aiemmin pitänyt "omana tyypinäni". Voisin jopa laittaa pystyyn profiilin jollekin deittisaitille, vaikka olenkin aina suhtautunut niihin skeptisesti. Saa nähdä, mitä tässä vielä keksitään!

Näillä eväillä lähdetään siis koitokseen. En lainkaan tiedä, miten tässä käy. Voi olla, että olen samassa tilanteessa vielä vuodenkin päästä, mutta yrittänyttä ei laiteta. Nyt ei muuta kuin kokeilu alkakoon!